keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Ihmettelyn äärellä



Minkä merkittävän asian saat kokea elämäsi aikana kerran, mutta et luultavasti muista tapahtumasta mitään? Tällä kysymyksellä kuulee joskus luonnehdittavan kastetta. Kastehetkellä useimmat meistä ovat olleet lapsia ja vielä niin pieniä, ettei itselle ole jäänyt kasteesta muistikuvia. Valokuvista ja ehkä videotallenteista on voinut jälkikäteen katsella, keitäs siellä kastejuhlassa oli paikalla ja millainen tunnelma tuona päivänä oli. Sen sijaan monet kysymykset jäävät vaille vastausta. Miltä ristinmerkin piirtäminen otsaani ja rintaani tuntui? Entä miltä tuntui, kun pappi valeli päähäni vettä ja kastoi minut kolmiyhteisen Jumalan nimeen? Mitähän mahdoin tuumailla, kun vanhempani ja kummini siunasivat minut yhdessä papin kanssa? Kasteessa on paljon ihmeteltävää.

Vaikka omasta kasteesta ei muistikuvia olisikaan, on moni meistä päässyt ihmettelemään myöhemmin jonkun toisen kastetilaisuutta. Kenties omien sisarusten, lasten tai kummilasten kastejuhlat ovat jääneet mieleen. Näissä hetkissä voi nähdä häivähdyksen siitä, millainen minun kasteeni silloin joskus oli. Sama kaste- ja lähetyskäsky on kaikunut omassa kastejuhlassani. Minunkin päähäni on valeltu vettä ja minutkin on siunattu. Olen saanut kasteessa samat lupaukset ja lahjat, mitkä myös muille kasteessa luvataan. Kerran saatu kaste, osallisuus Jeesuksen sovitustyöstä, Jumalan rakkaudesta ja armosta, kantaa läpi elämän. Vaikka kasteesta olisi aikaa eikä tilanteesta itse muistaisi mitään, saan luottaa kasteen lupausten koskettavan minua koko elämäni ajan.

Näitä kasteen lupauksia ja lahjoja kannattaa joskus pysähtyä muistelemaan ja ihmettelemään. Ehkä muistelun tueksi voisi kaivaa kastekynttilän tai valokuvat esille. Mieleen saattaa nousta yllättävän monta kysymystä ja ihmettelyn aihetta. Kaste saa ainakin minut ihmettelemään, miten merkittävä yksi päivä voikaan ihmisen elämässä olla.

Kasteen lupauksia ja lahjoja ihmetellen,
Emilia-pappi

maanantai 1. joulukuuta 2014

Ystävänä kirja

Joka joulu lapsesta (8v) saakka olen toivonut lahjaksi uuden kirjan. Muistan, kuinka kirjoitin äidille pitkän listan kirjoista, jotka tahtoisin lukea. Jokin niistä päätyi salaperäisellä tavalla pukinkonttiin. Mummun kutomat villasukat, uusi yöpaita, suklaalevu ja uusi kirja, minun jouluinen paratiisini.
Sanotaan, että kirjoittaessaan ja lukiessaan ihminen ei ole koskaan yksin. Mielestäni tässä kirjalla on kuitenkin väliä. Aina ei jaksa aueta tarinalle. Joskus keskittymiskyky ei riitä runon monentasoisissa sokkeloissa kulkemiseen. Kun olo on oikein orpo, niin kuin elämässä välillä on, kun on niin sanotusti äitiä ikävä, silloin tarvitaan yksinkertaisia, lämpöisiä, rohkaisevia sanoja, mietelmiä. Minulle tällainen, aina uskollinen ystävä, on Henri Nouwenin Läpi pimeän yön. Avasinpa kirjan mistä kohtaa tahansa, aina löytyy ystävän käsi. - Tule kotiin. - Älä hätäile. - Sinä löydät rakkauden. - Jumala on kanssasi. - Et ole yksin. - Ala luottaa. - Ota vastaan. Lyhyitä lauseita, jotka ovat enemmän kuin sanoja peräkkäin. Niissä on toisen ääni. Ne otetaan vastaan sydämessä, tunnelmissa, mielen syvällä. Ja todellakin tuntuu siltä, että en ole yksin.
Eräs kirjailija, nyt en muistakaan yhtäkkiä kuka, sanoi, että ihminen ei ole saari. Ehkei ole, mutta siltoja, losseja tai soutuveneitä ei aina näy. Tarvitaan sanojen silta yli mustan veden.

Onko sinulla kova- tai pehmeäkantinen ystävä? Onko se ollut sinulle uskollinen elämän myötä- ja vastoinkäymisessä? Vai onko kirjaystäväsi ollut kuin petturi Pietari? Ei tunnusta sinua kun olet hädässä. Ehkä löydätte toisenne uudelleen. Tai löydätte ensimmäisen kerran.

Elina

Sanoja yli mustan veden
kuva: Seppo Sirkka

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Turvallinen iltapäivä


Syyslukukausi seurakunnan lapsityössä ja iltapäivätoiminnassa on jo täydessä vauhdissa. Kohti joulua ja loppuvuotta mennään jo! Syksyn aikana olemme tutustuneet toisiimme ja opetelleet toimimaan ryhmässä. Yksi osaa yhtä ja toinen toista, mutta kaikki täydentävät toisiaan. Kaikki ovat yhtä hyviä ja yhtä tärkeitä. Me ohjaajat ja lapset mietimme ryhmäämme ja yhteistä iltapäiväämme. Mitä siihen sisältyy, millainen sen tulisi olla?

Lapsella on oikeus turvalliseen iltapäivään. Lapsella on oikeus olla lapsi ja oikeus aikuisen huolenpitoon. Lapsi ei aina itse kuitenkaan tiedä, mikä hänelle itselleen on hyväksi, siksi me aikuiset olemme heille sitä kertomassa. Rajat luovat turvallisuutta. Rajat ovat rakkautta ja huolenpitoa. Näin me ohjaajat ajattelemme. 

Lapsilta kysyimme suraavia asioita:

Mikä on aikuisten tehtävä iltapäivätoiminnassa?
Lapset: "Turvallisuuden pitäminen, kielletään tekemästä väärin." "Että ne hoitaa ja tekee ruokaa."

Mikä on lapsen tehtävä?
Lapset: "Pysyä paikallaan!" "Pitää hauskaa." "Olla ulkona." "Pitää siivota omat jäljet." "Leikkiä ja totella aikuista."

Mitä luulette, miksi olette täällä?
Lapset: "Että kotona ei tartte olla ilman vanhempia, silloin voi sattua jotakin. Multa kaatu maito pöydälle aamulla." "Että kotona ei tarvitse olla yksin." "Äiti ei anna olla kotona yksin, vaikka haluaisin." "Vanhemmat ovat töissä tai muualla." "Lapsi ei saa olla tosi kauaa yksin kotona, äiti on töissä puoli viiteen."

Ovet ovat avoinna seurakunnan järjestämään iltapäivätoimintaan. Tervetuloa!

Virpi, Riikka ja Merja

torstai 6. marraskuuta 2014

Hoitava hiljaisuus





Hän sanoi heille: Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää. Mark. 6: 31.

Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa hiljaisuuden retriitissä. Kaksi päivää hiljaisuudessa ja rukoushetkien rytmittämässä ajassa. Täytyy myöntää, että aluksi olin hieman epäileväinen. Miten ihmeessä kaltaiseni höpöttäjä kykenee hiljaisuuteen, pystynkö rauhoittumaan, ja miltä minusta loppujen lopuksi pitäisi tuntua? Vähitellen ajatus levosta ja hiljaisuudesta kaiken työkiireen, kotihommien, autolla ajamisen ja säntäilyn keskellä tuntui kutkuttavalle.

Uskon, että moni meistä nykyihmisistä, omien kiireiden ja oman arkensa keskellä, etsii eheyttä ja yhteyttä tosiin ihmisiin, mutta myös yhteyttä johonkin suurempaan. Yhteyttä Jumalaan. Kristinusko on yhteyttä, joka toteutuu rukouksessa. Sanallisen ja mietiskelevän rukouksen lisäksi kristinusko tuntee sanattoman rukouksen. Jeesus pyytää opetuslapsia kanssaan johonkin hiljaiseen paikkaan levähtämään. Teksti kertoo, että he olivat olleet niin kiireisiä, etteivät olleet ehtineet edes syödä. Jeesus näki, että he tarvitsevat lepoa ja hiljaisuutta.

Yksinäisyys ja hiljaisuus voidaan tietoisesti valita. Niitä kohti saatetaan tietoisesti pyrkiä. Monet hiljaisuuteen ja rauhoittumiseen liittyvät tekijät, kuten vaikkapa sauna tai takkatuli, ilmentävät elämässä jaksamisen kannalta välttämättömiä kiinnekohtia. Ne mahdollistavat levon, rauhoittumisen ja välimatkan ottamisen tavalliseen arkeen.

Retriitissä hiljaisuuteen oli lopulta helppo sukeltaa. Oli tavattoman rentouttavaa, kun yhdessä ensin ääneen sovittiin siitä, ettei toisen hiljaisuutta häiritä puheella. Sai luottaa siihen, että me voimme jakaa tämän hetken ja kokemuksen myös sanattomasti. Kaikki oli nopeasti hyvin luontevaa. Hiljaisuus ja rukous hoitavat, rentouttavat ja kantavat. Jotain, mitä ammentaa myös sinne arjen keskelle.


 
Herra - kiitos että ohjaat minut sisälle hiljaisuuteen, vaikenemaan lähelläsi. Sinä pidät minusta huolta ja tahdot ohjata minua yhä syvemmälle rakkauteesi. Hiljaisuudessa, yhteydessä sinuun tahdot sanoa minulle, että rakastat minua enemmän kuin voin ymmärtää.

Anna

Rukous kirjasta Hiljaisuuden rukouksia, Kirjapaja 1993.
Kuvat: Omia, Susinimen leirikeskuksen rannoilta Mikkelistä.

 

torstai 23. lokakuuta 2014

Syli


Kuinka paljon lasta täytyy pitää sylissä, että hän voisi aikuisena sanoa: "minua pidettiin lapsena paljon sylissä"?

Tätä kipeää kysymystä olen miettinyt paljon.

Aina kun aamulla on kiire ja joudun hoputtamaan lasta pukemaan ja laskemaan hänet sylistä kylmälle lattialle.

Aina kun kaksi lasta kiipeää yhtä aikaa syliin ja tönii toisiaan ja ahdistun siitä ja käsken molemmat lapset sylistäni pois.

Olenko pitänyt heitä tarpeeksi sylissä?

Jos joka päivä pidän hetken, riittääkö se?


Voi hyvä Jumala, riittäähän se? Riitänhän minä?

Jaana

maanantai 6. lokakuuta 2014

Vain elämää

Aika moni suomalainen on viime viikkoina liimautunut perjantaisin telkkarin eteen. On liikututtu, ehkä itkettykin, twiitattu ja jaettu parhaat hetket Facebookissa. Viimeistään maanantaina on työpaikan kahvihuoneessa ruodittu läpi parhaimmat tulkinnat. Tämän syksyn Vain elämää -sarja on puhututtanut, innostanut ja ehkä suututtanutkin suomalaisia. On aina mielenkiintoista, kun joku ohjelma, urheilumenestys tai saavutus yhdistää meitä suomalaisia iästä tai ammatista riippumatta. Liikutumme yhdessä, iloitsemme yhdessä. Yksi salaisuus suositun TV-ohjelman menestykseen on varmasti se, että taitavat suomalaiset artistit ovat osanneet sanoittaa ja tulkita elämää niin, että me tunnistamme sen. Me tunnistamme ja samastumme siihen rosoisuuteen, suruun ja tuskaan, kauneuteen ja haurauteen. Me tunnistamme elämän.   

Olemme jo jonkin aikaa seurakunnassa pohtineet oman blogin perustamista. Sellaista, jossa keskustelulle olisi tilaa, jossa seurakuntamme monipuolinen työ ja monimuotoinen elämä näkyisi kaikissa värisävyissään, iloineen ja suruineen. Kirkkoherramme Juhan aloittaessa seurakunnassa, päätimme ryhtyä toimeen. Juha kirjoittikin ensimmäisen postauksen nyt Mikkelinpäivän kynnyksellä. Jatkossa päivittelemme blogia pienen kirjoittajaringin voimin, sangen iloisen kirjavalla joukolla, jokainen tyylillään ja tavallaan.  

Suunnitteluvaiheessa jouduimme pohtimaan blogimme tyyliä, mistä blogimme kertoisi, mikä olisi postausten sisältö ja rajaisimmeko niitä jotenkin. Kertoisiko blogi seurakuntamme toiminnasta? Käsittelisikö se ehkä kristillistä elämää?  

Seurakuntamme toiminnasta ja tapahtumista saa kattavasti tietoa kotisivuiltamme ja seurakuntamme Facebook-sivuilta . Blogiin kirjoittelemme ehkä enemmän ajatuksia ja fiiliksiä toiminnan taustalta. Kristillinen elämä taas kalskahtaa oudolle. Mitä se on? Meitä täällä seurakunnassa on monenlaista ihmistä, eri alan osaajaa, erilaista harrastelijaa, hyvin erilaisia ihmisiä, jotka elävät arkeaan tavallisen epätavallisesti, erehtyvät, sanovat typeriä asioita ja tekevät huonoja valintoja, tekevät onnistuneita ja hyviä valintoja, eivät tuomitse toisia ihmisiä, iloitsevat ja rakastavat lähimmäistään. Ihmisiä, jotka uskovat tai epäilevät jollain hyvin selittämättömällä tavalla jonkin ihmistä suuremman olevan tuolla jossain. Meitä on niin moneksi ja kaikki me menemme sen "kristillisen elämän" alle.  


Voisi kai lyhyesti määritellä blogimme kertovan elämästä. Sitähän tämä kaikessa komeudessaan on, vain elämää. Toivottavasti viihdyt mukana, ehkä liikutut, ilostut tai vihastut. Toivottavasti tunnistat postauksista jotain, joka on tästä elämästä. Tervetuloa seuraamaan! 

Anna
Tästä se lähtee, kirjavalla joukolla!




perjantai 3. lokakuuta 2014

Enkeli kulkee jalkaisin


Oli yö ja ihmiset vetäytyneet sisälle huoneisiinsa. Hän käveli meitä vastaan yksin suurkaupungin autiolla reuna-alueella. Ryhti oli kumarainen, parta ajamatta ja vaatteet ryppyiset. Hän pysähtyi kadunkulmassa kohdallemme, ystäväni ja minun ja kysyi, tarvitsimmeko apua.

Tarvitsimmehan me. Olimme matkalla yömessuun, joka oli pian alkamassa. Kaikki kappelia ympäröivän korkean rauta-aidan portit olivat lukossa. "Minä tiedän avoimen portin", mies sanoi ja pyysi seuraamaan. Yksi portti oli todella auki ja pääsimme sisälle. Messu oli juuri alkanut.

Kirkosta poistuessamme mies pyysi meidät vieraikseen, toivotti tervetulleiksi kotiinsa meidät kaksi kadulla kohtaamaansa ulkomaalaismiestä. Miehellä oli tarinansa ja selityksensä. Hän oli jäänyt yksin kaupunkiin, vaimo ja ainoa lapsi olivat lähteneet sukulaisten luokse viikonlopuksi.

Mikkelinpäivä on kirkkovuodessa omistettu enkeleille ja pienille lapsille. Mielikuvamme enkeleistä saattavat muistuttaa lastenkirjojen sädehtiviä hahmoa tai pulleita barokkienkeleitä. Raamatun perinteessä enkelit kulkevat useimmiten ilman siipiä, ihmishahmoisina sanansaattajina.

Öisestä kohtaamisesta Düsseldorfissa on kulunut yli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta aina kun huomaan pulmatilanteessa yllättäen partaisen, hieman rispaantuneen, ikääntyneen miehen, mieleni valpastuu. Onko tässä jälleen enkeli ilman siipiä? Muutaman kerran niin on käynytkin. Ehkä sinullekin. Sillä tässä elämässä enkelit eivät yleensä lennä vaan tulevat meitä vastaan jalkaisin, joskus polkupyörällä tai autolla.

Juha