Oli yö ja ihmiset vetäytyneet sisälle huoneisiinsa. Hän käveli meitä vastaan yksin suurkaupungin autiolla reuna-alueella. Ryhti oli kumarainen, parta ajamatta ja vaatteet ryppyiset. Hän pysähtyi kadunkulmassa kohdallemme, ystäväni ja minun ja kysyi, tarvitsimmeko apua.
Tarvitsimmehan me. Olimme matkalla yömessuun, joka oli pian alkamassa. Kaikki kappelia ympäröivän korkean rauta-aidan portit olivat lukossa. "Minä tiedän avoimen portin", mies sanoi ja pyysi seuraamaan. Yksi portti oli todella auki ja pääsimme sisälle. Messu oli juuri alkanut.
Kirkosta poistuessamme mies pyysi meidät vieraikseen, toivotti tervetulleiksi kotiinsa meidät kaksi kadulla kohtaamaansa ulkomaalaismiestä. Miehellä oli tarinansa ja selityksensä. Hän oli jäänyt yksin kaupunkiin, vaimo ja ainoa lapsi olivat lähteneet sukulaisten luokse viikonlopuksi.
Mikkelinpäivä on kirkkovuodessa omistettu enkeleille ja pienille lapsille. Mielikuvamme enkeleistä saattavat muistuttaa lastenkirjojen sädehtiviä hahmoa tai pulleita barokkienkeleitä. Raamatun perinteessä enkelit kulkevat useimmiten ilman siipiä, ihmishahmoisina sanansaattajina.
Öisestä kohtaamisesta Düsseldorfissa on kulunut yli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta aina kun huomaan pulmatilanteessa yllättäen partaisen, hieman rispaantuneen, ikääntyneen miehen, mieleni valpastuu. Onko tässä jälleen enkeli ilman siipiä? Muutaman kerran niin on käynytkin. Ehkä sinullekin. Sillä tässä elämässä enkelit eivät yleensä lennä vaan tulevat meitä vastaan jalkaisin, joskus polkupyörällä tai autolla.
Juha
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti