maanantai 1. joulukuuta 2014

Ystävänä kirja

Joka joulu lapsesta (8v) saakka olen toivonut lahjaksi uuden kirjan. Muistan, kuinka kirjoitin äidille pitkän listan kirjoista, jotka tahtoisin lukea. Jokin niistä päätyi salaperäisellä tavalla pukinkonttiin. Mummun kutomat villasukat, uusi yöpaita, suklaalevu ja uusi kirja, minun jouluinen paratiisini.
Sanotaan, että kirjoittaessaan ja lukiessaan ihminen ei ole koskaan yksin. Mielestäni tässä kirjalla on kuitenkin väliä. Aina ei jaksa aueta tarinalle. Joskus keskittymiskyky ei riitä runon monentasoisissa sokkeloissa kulkemiseen. Kun olo on oikein orpo, niin kuin elämässä välillä on, kun on niin sanotusti äitiä ikävä, silloin tarvitaan yksinkertaisia, lämpöisiä, rohkaisevia sanoja, mietelmiä. Minulle tällainen, aina uskollinen ystävä, on Henri Nouwenin Läpi pimeän yön. Avasinpa kirjan mistä kohtaa tahansa, aina löytyy ystävän käsi. - Tule kotiin. - Älä hätäile. - Sinä löydät rakkauden. - Jumala on kanssasi. - Et ole yksin. - Ala luottaa. - Ota vastaan. Lyhyitä lauseita, jotka ovat enemmän kuin sanoja peräkkäin. Niissä on toisen ääni. Ne otetaan vastaan sydämessä, tunnelmissa, mielen syvällä. Ja todellakin tuntuu siltä, että en ole yksin.
Eräs kirjailija, nyt en muistakaan yhtäkkiä kuka, sanoi, että ihminen ei ole saari. Ehkei ole, mutta siltoja, losseja tai soutuveneitä ei aina näy. Tarvitaan sanojen silta yli mustan veden.

Onko sinulla kova- tai pehmeäkantinen ystävä? Onko se ollut sinulle uskollinen elämän myötä- ja vastoinkäymisessä? Vai onko kirjaystäväsi ollut kuin petturi Pietari? Ei tunnusta sinua kun olet hädässä. Ehkä löydätte toisenne uudelleen. Tai löydätte ensimmäisen kerran.

Elina

Sanoja yli mustan veden
kuva: Seppo Sirkka